Perinteisesti on ajateltu, että työmarkkinoilla lapsenhankintaikäinen nainen ei välttämättä ole sitä kaikista halutuinta tavaraa. Entäpä jos palkkaisit tahtomattaan lapsettoman?

Niin, saattaisit ajatella, että valinta on hyvä. Ei äitiyslomia, ei poissaoloja sairaan lapsen vuoksi. Työntekijä ei ole vinkumassa vapaata ehdottomasti koululaisten syyslomaviikolle, on käytettävissä ylitöihin lyhyellä varoitusajalla ja joulunkin voi olla töissä. Kesäloman ajankohdallakaan ei ole mitään merkitystä. Mikähän siinä muuten on, että monilla työpaikoilla perheelliset ovat katsoneet oikeudekseen valita lomansa ensin. Koska ei ole lapsia, ei voi olla muutakaan elämää?

Niin, valitse tahattomasti lapseton. Työmoraali on varmasti hyvä, kun ei sitä kotielämääkään ihmeemmin ole. Lapsetonhan elää työlleen.

Vai?

Laskin, että olen itse ollut viime vuonna hoitojen vuoksi poissa 17 työpäivää. Joista 6 palkallisia raskauteen ja keskenmenoon liittyviä poissaoloja, loput palkattomia. Lisäksi tietenkin normaalit sairaslomat. Ja meille on tehty vain yksi hoito. Mikäli PAS ei onnistu, sama rumba lähtee kevään korvalla alusta. Ties kuinka monta kertaa. Työnantajan tietäessä, että onnistuessamme tiedossa on vain lisää poissaoloja. Kenen urakehitykselle tämä tekisi hyvää?

Töihin keskittyminen on ajoittain ollut erittäin vaikeaa. Olen hoitanut työni. Mutta. On ollut päiviä, kun en ole halunnut puhua kenellekään. Olen pitänyt pitkiä ruokatunteja, sillä olen ajanut kotiin piikittämään itseäni. Olen miettinyt hoitoja, lapsettomuutta, ympäristöäni, kipeitä tunteita, sisälläni kasvavaa elämää, sisälläni ehkä sammunutta elämää. Ajatukseni on harhaillut, lievästi sanottuna. Joskus olen surffanut lapsettomuuspalstalla, kun minun olisi pitänyt tehdä töitä.

Jossain ajatusmaailman perukoilla kaihertaa pelko työpaikan menettämisestä. Jos väkeä vähennetään, luultavasti olisin tällä taustalla ensimmäisiä lähtijöitä. Tämä on siinä mielessä käsittämätön ajatus, sillä en ole koskaan pelännyt työttömyyttä tai sen kohdatessani pitänyt sitä minkäänlaisena koettelemuksena. Miksi sitten nyt? Ehkä haluaisin pitää kiinni siitä tutusta ja turvallisesta, jostain muuttumattomasta elämässäni. Loppujen lopuksi minulla on erittäin hyvä työpaikka ja haluan pitää sen. Ehkä entisillä duuneillani ei ole ollut niin paljon merkitystä.

Ehkä tämän ajatuksen siivittämänä ja työnantajalta saamastani tuesta kiittäkseni omalla tavallani, en halua lähteä uuteen hoitoon ennen kuin pahin työsuma on ohitse. Typerä ajatus, ehkä. Toisaalta poissaollessani kukaan ei tee töitäni puolestani, joten jos lähtisimme nyt uuteen hoitoon, joutuisin vastaavasti tekemään enemmän ylitöitä. Toisaalta olen vihainen ja turhautunut tästä tilanteesta, meneväthän kotiasiat sentään aina työasioiden edelle. PAS ei onneksi vie niin montaa päivää, vaikka tiukassa niidenkin järjestäminen on.

Kirjoitukseni pointti hävisi ehkä jonnekin, ehkä ei. Loppukeväästä helpottaa.

PNG:n upeat, ihanat pingviinit pääsevät kirjaan. Näitä kauniita ja ajatuksia herättäviä kuvia olen kaivannut ja näiden äärellä on monet kerrat herkistelty.

Minä ainakin ostan.

Viha. Olla vihainen.

Aiemmin olen surutyössä jumiutunut tähän vaiheeseen ja nyt olen jollain tapaa jämähtänyt taas. Viha ja vihaisuus alkavat jo lientyä, mutta ne ovat edelleen olemassa. Vaikka viha on negatiivinen tunne, se on silti voimakas tunne, joka pitää pystyssä.

Olen vihainen, kun joku yrittää lohduttaa minua. Sanat eivät koskaan ole oikeat. Tuntuu, että kukaan ei ymmärrä mitä käyn läpi. En tiedä onko se totta vai ei. Edes mieheni, vaikka hän onkin ollut paras tuki. Kuvittelen, että suruani väheksytään, että minua kielletään suremasta. Vai onko se todella kuvitelmaa?

Olen vihainen, kun minua ei yritetä lohduttaa. Ristiriitaista? Ehkäpä. En osaa ottaa asiaa kenenkään kanssa puheeksi, sillä olen niin rikki, etten tiedä enää, mikä on oikein ja mikä ei. Tiedän ylireagoivani monessa kohtaa, mutta en osaa erottaa, missä kohdalla se olisi paikallaan. Tiedän olevani pettynyt lähipiiriltäni saamaan tukeen, mutta en pysty sanomaan, miten heidän olisi pitänyt toimia. En olisi sallinut heidän toimia toisin. Olen vihaisesti sähisten ajanut ihmiset pois. Iltaisin itken yksinäisyyttäni. Ristiriidat repivät sieluni riekaleiksi. Pelkään, että kun jonain päivänä herään tästä sumusta, huomaan ihmisten kaikonneen ympäriltäni.

Vihaan tätä kriisiä, joka tiellemme on sattunut. Vihaan itseäni, kun en ole tarpeeksi vahva nousemaan sen yläpuolelle.

Olen vihainen elämälle. Pettynyt.

Olen vihainen, jos minua kielletään suremasta. Surutyö on ennestään tuttua ja tiedän oman tapani selviytyä. Suru pitää tuntea, perimmäisellä pohjalla pitää käydä. Vain sen jälkeen voin nousta. En pysty kieltämään surua ja kääntämään ajatuksia pois. Enkä usko, että se on terve tapa tehdä surutyötä. Eivätkö ne tunteet jää silloin käsittelemättä? Suru ottaa aikansa, mutta muistan senkin, että joskus se hellittää otteensa. Lopulta, vääjäämättä, niin käy.

Miksi näin piti tapahtua? Enkö ole osani jo saanut vaikeuksista? Miksi vielä lisää? Minkä vuoksi minusta pitää tulla niin vahva? Mitä seuraavaksi?

Miehen kanssa vitsailimme ahkerasti pakkaskaksosista. Hän pitää edelleen kaksosia seuraavasta siirrosta varmana asiana, hyvityksenä kaikesta.

30.11.2009 klo 7.15

Lähdemme ajamaan toiveikkaina kohti Oulua. Tänään on se päivä, kun viimeinkin näemme pikkuisemme! Mies ajaa, minä torkahtelen.

klo 10.00

Lääkäri kutsuu meidät sisään. Otamme vastaan onnittelut iloisen asian johdosta. Riisuudun, astun ultrauspöydälle. Lääkäri kääntelee, on hiljaa. Nostan itseäni vähän ylös ja näen ruudulta meidän pikkuisemme. Ärsyynnyn, kun lääkäri ei näytä kunnolla. Onko sillä syke, kysyn. Se näytetään, tuossa on. Valtava helpotuksen tunne. Pienemme elää, tämä on oikeasti totta! Lääkäri lähtee hakemaan toista ultrauslaitetta, näyttääkseen paremmin meille pikkuisemme, luulen. Jäämme miehen kanssa huoneeseen, hiljaa, hymyillen, käsi kädessä.

klo 10.30

Seuraamme lääkäriä toiseen ultraushuoneeseen. Hymyilen yhä. Nyt voisin viimeinkin lakata huolehtimasta, pikkuisella on kaikki hyvin. Tiesinhän, että kun syke on nähty, keskenmenon todennäköisyys on jo todella alhainen.

klo 11.00

Kohtalokkaita sanoja. Lopun alku.

1.12.2009

Olen päivän koulutuksessa. En kuule sanaakaan. En vastaa, kun minulle puhutaan. Työkaverin auton takapenkillä, pimeydessä, itken. Pyyhin kyyneleeni ennen taajaman valoja. Vapisen koko päivän, odotan sitä hetkeä, kun pääsen taas kotiin. Illalla päätän ryhdistäytyä, olla vahva pienemme vuoksi. Jos sittenkin on toivoa?

 7.12.2009

Ajamme hiljaisuudessa, väsymys on poissa.

Lopullinen loppu. Pieni sydän ei enää lyö. Se oli siinä. Tiesin, että niin on. Pysyn tyynenä, kun minulle kerrotaan, että pienemme on kuollut. Vastaan, kun lääkäri seuraavassa hengenvedossa kysyy, miten haluan päästä siitä eroon. Kysyn riskeistä, vertaan vaihtoehtoja. Valitsen lääkkeellisen tyhjennyksen. Odotamme keskeytyspuolella kätilöä loputtomalta tuntuvan ajan. Pysyn yhä asiallisena, kyselen miten otan lääkkeet ja millaisessa tilanteessa pitää lähteä sairaalalle. Minulle osoitetaan myötätuntoa, mutta en uskalla reagoida siihen, murtuisin. Heti sairaalan ulkopuolelta otan puhelun työnantajalle, ilmoitan sairaslomasta. Ilmoitan myös syyn. Ääneni värähtää, mutta en murru.

Kotimatkalla kulissini romahtavat.

 9.12.2009

Tyhjennyslääkkeet. Vuoto alkaa, mutta niukkana. Kivut ovat kovat, mutta lievemmät kuin odotin etukäteen.

10.12.2009

Palaan sairaalalle, epäilen, että kaikki ei ole tullut ulos. Eikä olekaan. Mietin, miten vauvani on muuttunut omassakin puheessani raskausmateriaaliksi. Joksikin epätoivotuksi. Josta pitää päästä eroon. Joka voi olla minulle vaaraksi.

Sairaalan steriilissä vessassa. Minun vauvani. Niin irvokasta, niin ruma päätös kaikelle kauniille.

Myöhemmin, kun kaikki on ohitse

Pyörittelen raskausvitamiinipurkkia kädessäni. Mitä ne nämä ovat? Otan yhden joka aamu. Edelleen. En edes huomaa, kun teen niin.

Kaupassa katson tuotesisällöt tarkkaan. Onko tässä pastoroitua maitoa? Syön terveellisesti, välttelen juustoja. Onko tämä hyväksi pienelle? Sitten muistan. Ei sillä ole väliä. Enää en katso.

Ensimmäinen siideri. Voiko tätä nyt juoda? Miksi? En halua. Lopullinen todiste siitä, että pienemme on poissa.

Aikani on pysähtynyt. Silmäilen odotuspalstaa. Mitä ketjua siellä oikein ollaan jo perustamassa? Lokakuun odottajia? Ei se voi olla niin. Heinäkuussahan nyt plussanneilla on laskettu aika. Sitä paitsi meillehän piti tulla vauva vuonna 2010! Eihän se voi olla niin, että nyt pitäisi jo olla raskaana?

Kohtua vihlaisee. Pienemme siellä vain kasvaa, ajattelen, hipaisen vatsaa, hymyilen. Kunnes samassa hetkessä muistan. Eilenkin.

Kroppani(kaan) ei ole vielä valmis. Limakalvo oli vain 5 mm eli puolet siitä, mitä pitäisi tähän aikaan kierrosta olla ja yhtään follikkelia ei ollut kasvamassa. Joten ei siirtoa tähän kiertoon. Tätä osasin jo aavistellakin, kun yhtäkkiä eilen tajusin, että on jo kp 9 ja vuodan edelleen. Hormonitoimintani elää tällä hetkellä omaa elämäänsä, annetaan sen tasaantua kaikessa rauhassa. Todennäköisesti tämä on kokonaan ovuloimaton kierto. Kaikki näytti muutoin hyvältä, raskausmateriaali oli poissa eikä merkkejä komplikaatioista.

Ensireaktio oli puhdas helpotus. Koko matkan ajaessani Ouluun oli niin paha olla. Itketti. Masensi. Väsytti. En ollut valmis, vaikka siirto todennäköisesti olisi tehty, jos olosuhteet olisivat olleen suotuisat.

Edelliseen pettymykseen verrattuna tämä ei ole yhtään mitään ja eihän tässä mitään menetettykään - toimenpide vain siirtyi. Mies odotti innokkaana siirtoa ja hänen puolestaan harmittaa. Nyt odotetaan vähintään yhdet menkat vielä ellei sitten jopa kahdet.

Kuukautiset alkoivat keskiviikkona, tasan viisi viikkoa tyhjennyksestä. PMS oireena tällä kertaa jotain uutta - kolme päivää kuumia aaltoja.

Olen tehnyt jotain tavatonta. Otin puhelun OYSiin. Miltei ruumista irtautumisen veroinen kokemus, en tiennyt mitä tein. Lukittauduin työpaikan pikkuruiseen wc-koppiin, ainoaan paikkaan, missä voi avokonttorissa edes kuvitella, että työkaverit eivät kuule jokaista sanaa. Varasin ajan pakkassiirtoon.

Jos todella lähdemme tähän, proseduuri on seuraavanlainen:

1) Käyn sairaalalla ultrassa ennen ovulaatiota. Minun aikani olisi ensi viikon perjantaina.

2) Bongaan ovulaation. Hoitaja suositteli apteekin digitaalista ovulaation mittausvehjettä. Yrityksen siinä vaiheessa, kun ovulaatiotikut tulivat ajankohtaisiksi, harkitsin lyhyen hetken ajan kyseistä laitetta. Päätin sen olevan liian kallis. Mielikuva elää tiukassa, edelleen se on mielestäni liian kallis. Vaikka olen kirjaimellisesti vetänyt tonnin vessasta alas. Aion silti vehkeen hankkia, sillä kuten hoitajakin sanoi, on sangen tärkeästä asiasta kysymys.

3) Alkionsiirto on 3-5 päivää ovulaatioplussasta. Viikonloppu ei haittaa siirtoa, sillä ei ole niin tarkkaa, millä aikavälillä alkio siirretään. Eli siirtoon pääsee siinä kierrossa, kun haluaa, jos vain ultrassa kaikki näyttää hyvältä.

En tiedä mitä ajatella. Kaikki tuntuu tapahtuvan niin nopeasti! Olenko vielä valmis tähän? Seuraavaan hoitoon emme pysty työni puolesta lähtemään ennenkuin aikaisintaan huhtikuun lopulla eli siinä mielessä siirrolla ei ole vielä kiirettä. Joulukuu meni surressa, mutta nyt tammikuun tullessa olen pikkuhiljaa herännyt eloon. Syyskuusta lähtien olen elänyt muiden asettamissa aikatauluissa, vieraiden hormoneiden vaikutusten alla, muun elämän unohtaen. Olisiko syytä nauttia vielä hetki siitä, että hallitsen kroppani täydellisesti? Keskittyä muihin asioihin?

Kysyin hoitajalta muutamaa mieltäni askarruttanutta asiaa. Työssäni on tällä hetkellä erittäin kiireinen ja stressaava ajanjakso ja kysyinkin, että onko sillä vaikutusta onnistumiseen. Mutta ei sillä ole.

Kysyin myös, että voiko km ja alkioiden huono laatu johtua siitä, että solumme olisivat huonoja, mutta ilmeisesti sekin on epätodennäköistä - nyt vain kävi näin.

Pureskelen asiaa viikonlopun yli ja maanantaina on tiedettävä, mitä teemme. Mies haluaa siirtoon niin pian kuin mahdollista, mutta on valmis odottamaankin.

Viisi viikkoa. Tuhat vuotta. Ja yksi elämä sitten. Olin raskaana.

Tänään suoritin sen jälkitarkastuksen, joka minulle suotiin. Virtsanäyte laboratorioon, hcg, negatiivinen. Et ole raskaana, kuten laboranttikin katsoi tarpeelliseksi suomentaa.

Ensimmäiset kuukautiset sitten syyskuun kolkuttavat ovella. Pientä tuhrua jo. Antaa tulla vaan, otan vastaan.

Poimin tämän kyselyn Haaveäidin blogista. Aina toisinaan minulta kysytään, miksi bloggaan ja olenkin näitä usein pohtinut.

1. Miten valitsit blogisi nimen ja nimimerkkisi?

Aloitin bloggaamisen yhdessä inspiraation väläyksessä vuosi sitten ennen joulua keskellä yötä. Luin toisen ihmisen blogia vuodatuksessa ja klikkasin kojelautaa ja perustin blogin. Muistan pyöritelleeni nimiajatuksia mielessäni. Halusin nimen eroavan siitä, jota olen käyttänyt keskustelupalstoilla. Vahvimpana ehdokkaana taisi olla Jääsydän joka kuitenkin vääntyi nykyiseen muotoonsa, sillä se sopi paremmin blogin nimeksi, Jääsydän olisi voinut olla pelkästään minun nimeni. Blogini nimi ja nimimerkkini ovat siis samat.

2. Miksi aloitit bloggaamisen?

Olin vieraantunut keskustelupalstamaailmasta. Oli paljon asioita, joita pyöri mielessä ja joita halusin kirjoittaa ylös, mutta tunsin palstoilla jollain tapaa tukehtuvani toisten ihmisten joukkoon. Uusia keskustelijoita tuli ja meni ja ihmisten tilanteissa ei pysynyt enää mukana. Täällä saan kirjoittaa niin paljon kuin mieleni tekee ja mistä ikinä haluan. Sana on vapaa ja tätä mahdollisuutta käytän. Koko ajan on ollut kuitenkin tarve puhua näistä asioista ja tuttavapiiriään ei ole välittänyt loputtomiin kuormittaa valituksillani.

3. Mikä on ollut parasta, mitä tähän mennessä olet kokenut bloggaamisen kautta? Entä ikävintä?

Blogin kautta saamani vertaistuen arvoa henkiseen jaksamiseeni ei edes uskalla lähteä arvailemaan. On todella helpottavaa huomata, että en ole epänormaali tunteideni ja ajatusteni kanssa. On koskettavaa havaita miten täysin tuntemattomat ihmiset todella välittävät. Ja ymmärtävät.

Parasta on silti ollut itse kirjoittaminen. Kun ajatukset saa jäsenneltyä sanoiksi, olo on yleensä parempi. Jotkut kirjoituksista ovat niin kipeistä asioista, että en pysty niitä itse uudelleen lukemaan tai palaan uudelleen siihen samaan tunnetilaan, missä olin kirjoittaessani. Tätä edeltävä postaus on yksi noista.

Sen lisäksi, että oloni kohonee kirjoittamisesta, nautin siitä syvästi. Olen jossain määrin taiteellinen ihminen ja voin toteuttaa luovuuttani myös tällä, itselleni uudella tavalla.

Ikäviä asioita bloggaamiseen liittyen on joitain. Yksityisyysasiat mietityttävät. En ole täysin anonyymi ja toisinaan koen, että se jonkin verran rajoittaa aiheideni valintaa ja myös tapaa, millä niistä kirjoitan. En halua pahoittaa kenenkään mieltä, mutta haluan silti kirjoittaa suoraan miltä minusta tuntuu ja millaista elämäni on. Joskus kadun, että olen kertonut blogista. Toisaalta koen, että jollain tapaa blogin pitäminen on tehnyt minua kokonaisemmaksi ihmisten parissa ruudun tällä puolella. Sosiaalisissa tilanteissa olen luonnostani miellyttämishaluinen ja heijastan omassa käytöksessäni vastapuolen tunnetiloja ja käyttäytymistä. Olen oma itseni, kyllä, mutta epäilemättä eri ihmiset näkevät minusta erilaisia puolia. Ruudun ääressä ei ole ketään vastapuolta, olen vain minä ja se on vapauttavaa. Ja koska tiedän, että muutamat ystäväni lukevat blogiani, puhun irl jollain tapaa suorempaa ja saatan ottaa vaikeitakin asioita helpommin esiin. Koska he kuitenkin saattavat lukea ajatukseni täältäkin.

Muutamia nuivia kommentteja on palautelaatikkoon sadellut, mutta ne eivät ole mitään niiden satojen ihanien ja kannustavien kommenttien joukossa, joita on välillä luettu kyyneleet silmissä.

Kolmas negatiivinen asia on ollut luomisen tuska. Joskus olen kokenut kiertäväni kehää, jaarittelevani samoja asioita postaus postauksen perään. Olevani kivinen kirja täynnä tyhjiä sanoja. Toisinaan tulen koneelle, sisälläni velloo ja haluaisin kirjoittaa, mutta itseinho ja kyllästyminen iskee: ei voi taas tätä samaa paskaa jauhaa.

4. Mitä uskot blogillesi tapahtuvan vuonna 2010?

Tein vuosi sitten horoskoopin itselleni vuodelle 2009 ja se on aika hyvin pitänyt paikkansa. Olen pyöritellyt mielessäni uutta, mutta tällä kertaa en osaa ennustaa. Eri vaihtoehtoja on liian paljon, en tiedä yhtään mihin tuleva vuosi vie ja mihin se voi viedä. Näin ollen en osaa ennustaa bloginkaan kohtaloa. Toivon pystyväni jatkamaan kirjoittamista, muuttui (tai olipa muuttumatta) elämäntilanteeni millaiseksi hyvänsä.

PS. Lukijani ovat epäilemättä havainneet viimeaikaisen missioni etsiä sitä täydellistä blogipohjaa. En ole vieläkään tyytyväinen. Haluaisin, että pohja ei olisi ihan musta, mutta yleissävyn pitäisi kuitenkin olla tummanpuhuva. Ja pohjan pitää olla kaunis ja siro. Jos jollakulla on jotain ideoita, otan ilolla vastaan. Yritin värkätä pohjaa myös itse, mutta en ole teknisesti tarpeeksi taitava.

Mitä se on?

Se on sitä, kun pitää pirskeet. Kutsuu kaikki ne samat ihmiset, jotka ovat aina ennen innosta kiljuen osallistuneet ilonpitoon. Tällä kertaa vain yksi tulee. Muut ovat perheensä kanssa.

Se on sitä, kun miettii ohjelmaa lauantai-illaksi. Perheellisten iltaa ei viitsi häiritä ja sinkuilla on oma vauhdikas elämäntapansa, johon on itse jo liian hidas. Päädymme katsomaan Selviytyjien miljoonatta tuotantokautta kaksin. Taas.

Se on sitä, kun huomaa jääneensä kutsutta tilaisuuteen, johon perheelliset ystävät ovat kutsutut.

Se on sitä, kun ei ole mitään sanottavaa. Perheellinen ei uskalla sanoa mitään omasta elämästään, ettei loukkaisi ja lapseton ei uskalla sanoa mitään omasta elämästään, ettei tulisi loukatuksi.

Se on sitä, kun toiset plussaa ja sinä et. Se on sitä, kun muut menevät elämässä eteenpäin ja sinä jäät paikoillesi. Se on sitä, kun makaat yöllä silmät kiinni ja mietit, mihin ja miksi olet karkoittanut ihmiset ympäriltäsi. Se on sitä, kun ei ole ketään, kenelle puhua. Se on sitä, kun olet ainoa.

Se on sitä, kun tekisi mieli kirkua.