Raastava epätietoisuus jatkuu. Ne vähäiset raskausoireeni ovat hävinneet kokonaan, tosin on mahdollista, että en vain uskalla niitä nyt tuntea.

Toivo. Ystävä ja vihollinen. Mies jaksaa toivoa ja uskoa, että kaikki olisi hyvin. Hyvinä hetkinä minäkin olen toivonut, mittausvirhettä, lääkärin epäpätevyyttä – mitä vain muuta, kuin pahinta totuutta.

Olen eristäytynyt muusta maailmasta työpaikkaa lukuun ottamatta. Maanantaina lähetin kaksi tekstiviestiä ja otin kaksi puhelua, kaikki näistä hyvin raskain sydämin tehtyjä. En uskalla kohdata lähipiiriäni, pelkään heidän myötätuntoaan, pelkään heidän yrityksiään piristää, pelkään vääriä kommentteja, sillä totuus on se, että olen niin vereslihalla, että jokainen hyvää tarkoittava väärä sana viiltää syvältä. Ei ole oikeita sanoja. Voitte itkeä kanssani ja kuunnella murheeni, mutta älkää yrittäkö lohduttaa. Ei vielä.

Valmistaudun koko ajan henkisesti siihen kaikkein pahimpaan vaihtoehtoon. Tiedän, että se on väärin, pitäisi toivoa ja ajatella positiivisesti. Kenties pitäisi jopa nauttia näistä viimeisistä päivistä, kun kaikki voi vielä olla hyvin?

Typeryyksissäni liityin itseltänikin salaa uudella nimimerkillä kirjoittelemaan eräälle palstalle heinäkuun odottajiin. En voi olla havaitsematta jälleen valtavaa eroa itseni ja helpommin raskautuneiden välillä. Monelle on käynyt ketjussa huonosti, mutta he vaikuttavat ottavan asian hyvin tyynesti. Miten he pystyvät siihen? Olen aina kuvitellut, että raskauden päättyminen on aina henkisesti rankka kokemus, taustasta ja raskauden kestosta riippumatta. Eräs jopa iloitsi, että pääsi päättyneen raskauden avulla imetyksestä eroon. Tosin jo kyseinen lause kertoo sen, miten erilaisessa tilanteessa hän oli.

Mutta olen viimein tajunnut, että pitäisi lakata vertaamasta itseään tavallisiin ihmisiin, niihin joille lapsen hankkiminen on suhteellisen helppoa. Sen maailman ovi on minulta sulkeutunut ajat sitten. Lopullisesti. Vertaaminen on turhaa. Heidän maailmansa on niin kaukana omastani, että on täysin mahdotonta yrittää ymmärtää heidän ajatustensa juoksua ja miksi pitäisikään. Minun pitäisi verrata itseäni ainoastaan toisiin lapsettomiin ja tässä vertailussa olen loppujen lopuksi kuitenkin edelleen se vitunmoinen tuurihaukka.

Tämä päivä on mennyt kuin pahassa unessa, josta en herää. Nousin aamulla sängystä kuin robotti ja lähdin koulutukseen. Ihmiset puhuttelivat minua, oli aina pyydettävä toistamaan. Näkyykö tuskani silmistäni?

Tätä se sitten tiesi, oireettomuus, menkkamaiset kivut ja viime viikonloppuna alkaneet alaselkäsäryt.

Vuorokausi on mennyt itkien ja nyt on aika ryhdistäytyä. On pakko. Jos meillä on olemassa minkäänlaista mahdollisuutta, minun on rauhoituttava ja pidettävä itseni kunnossa. Aamulla katsoin tuleeko autoja ennen suojatielle astumista, joten pieni elämänvoiman kipinä minussa vielä hehkuu. Sitä on vaalittava. Toisaalta nyt vuodattamani kyyneleet eivät vähennä tulevia, jos saamme lopullisen tuomion.

Nousen, pyyhin pölyt ja ripustan jouluvalot.

Hajanaisia lauseita sieltä täältä, joiden merkitystä en täysin ymmärrä. Sumua. Kipua. Ympärilläni maailma jatkaa radallaan, minun maailmani pysähtyi tähän hetkeen.

Sikiö ei vastaa viikkoja. Mitä sekin oikein tarkoittaa? En ymmärrä vieläkään. Annettiin määräys tulla viikon kuluttua uudelleen. Joku kysyi, että olisiko mahdollista, että raskaus olisi saanut alkunsa myöhemmin. Ei. Toinen puhui, ettei vuotoa tarvitse säikähtää, se menee silloin vain itsekseen kesken.

Vain? Kesken? Itsekseen?

Ihme on mahdollinen, mutta toivoa ei juuri annettu. En ymmärrä. Mitä tapahtui? Kaikki kävi niin nopeasti. Tapahtuiko se minulle?

Huomenna on ensimmäinen ultra.

Pelottaa, jännittää. Onko siellä ketään? Jos, niin kuka?

Olemme oppineet kovimman kautta, että asiat eivät mene aina niinkuin toivoisi. Näin ollen tiedostamme vahvasti myös sen, että moni asia voi vielä mennä pieleen. Alussa minulla oli luja luottamus siihen, että asiat menevät kohdallamme hyvin loppuun saakka. Tänään tuo luottamus horjuu.

Ensi yönä ei nukuta.

Shoppailukuntoni on heikentynyt. Eilen kiertelin kauppoja Oulussa ja huimaus yllätti. Kiertely kesti ehkä kaksi tuntia enkä ymmärrä, miten väsähdin niin totaalisesti. Käyn edelleen tunnin tai kahden lenkkejä päivittäin karvakorvien kanssa, joten jalkeillaolo sinällään ei moista voinut aiheuttaa. Oliko sitten syynä se ihmistungos, mihin erakkohenkinen maalaistyttö ei ole ihastunut, teollisuuden vieno tuoksu vai mikä lienee. Tein päätöksen tilata tänä vuonna joululahjat postimyynnistä.

Tähän mennessä olen ostanut yhden Vauva-lehden ja yhden odotusaiheisen kirjan. Eilen tein sen ensimmäisen hankinnan vauvalle. Ja mitä se oli? Suloinen body, hattu, tuttipullo? No ei. Vaan jumalaisen ihana satukirja pienestä yksisarvisesta. Voi kun pääsisin sitä joskus lapselleni lukemaan. Jos ultran kuulumiset ovat huonoja, pistänen kirjan raskain sydämin lahjapakettiin.

Päivät ennen ultraa tuntuvat yhä pidemmiltä. Mahassa on tuntunut menkkamaista kipua, mutta lievempää ja jonkin verran pistoskipuja. Tilannetta ravaan tarkistamassa tasaisin väliajoin. Yritän olla ajattelematta asioita liikaa, ennenkuin olemme varmemmalla pohjalla. Olen joskus kuullut, että kun ultrassa nähdään syke, keskenmenon vaara on sen jälkeen jo huomattavasti pienempi ja siihen ajatukseen olen toiveikkaana ripustautunut.

Olin jo eilen tulossa kirjoittamaan siitä, miten ilmeisesti olen vaihtanut migreenin erittäin lievään pahoinvointiin, mutta tänään joudun ottamaan sanani takaisin. Päätä särkee hitusen ja näkökentän laidalla vilistävät tutu pilkut, mutta muutoin olo on mitä mainioin.

Toivoisin hyviä, selkeitä oireita - merkkejä siitä, että hauras onnemme on totta. Oireettomuus huolestuttaa hieman. Tähän mennessä en ole kokenut mitään sellaista oiretta, jotka olisivat poikenneet PMS-oireista millään tavalla.

Sikainfluenssalta olen toistaiseksi säästynyt ja tulevalla viikolla rokotteen antama suoja on täydellinen. Saa yhden asian suhteen hengähtää. Mietityttää, että oliko valinta oikea, mutta toisaalta se on tehty ja eletty. Oli se.

Ostin itselleni raskausaiheisen kirjan, sen saman, jonka ostin jollekuulle muulle kohta vuosi sitten. Kirja ei vastannut odotuksiani, olen elänyt niiden hetkien ohi jo. Tuntuu kummalliselta lukea hehkutusta, joka selvästi on suunnattu paremminkin hieman helpommin raskautuneille. Mutta ehkä kirja muuttuu paremmaksi myöhemmin, niillä tienoin kun päästään raskauden keski- ja loppuvaiheille. Jonkun pitäisi kirjoittaa opas odotuksesta ja äitiydestä lapsettomuuden jälkeen. Uskon, että sille löytyisi muitakin lukijoita.

Etukäteen luulin, että plussan saaminen herättäisi uudelleen niitä vanhoja pelon aiheita, joita yrityksen alkuvaiheessa oli. Näin ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi ole käynyt. Olemme molemmat varsin tyyniä asian suhteen. Lukuunottamatta hysteerista riitaa kirjahyllyjen paikasta nyt kun se vauvakin on tulossa. Lievää ylireagointia kummaltakin puolelta.

Toisaalta raskautta ei tahdo mieltää todeksi. Ehkäpä ensimmäisen ultran jälkeen asia todentuu mielessäni ja uskallan ajatella pitemmälle. Nyt elän päivän kerrallaan, rauhallisena, huolissani, onnellisena ja alati syvästi kiitollisena siitä, että olen nämä hetket saanut kokea.

5+2

Huomenna otan viimeiset luget ja sen myötä tämä raskaus on omillaan, ilman lääkkeiden tukea. Jännittää vähän tämä etappi, mutta jospa kaikki menisi ihan hyvin.

Olen havainnut itsessäni lieviä oireita jo nyt. Rintoja särkee hitusen, pientä kuvotusta... Tai ei oikeastaan kuvotusta, joissain tilanteissa yökkäyttää ilman ennakkovaroitusta. Hyvin lievää kuitenkin. Menkkainen olo on toistaiseksi hävinnyt.

Tänään sain varattua ensimmäisen ajan ultraan ja raskaus tuntuu taas hieman todellisemmalta. Ensimmäinen ultra on OYS:issa viikolla 7, se kuuluu hoidon seurantaan vielä. Normaaliin neuvolaan en ole vielä soittanut. Eiköhän sen ehdi Oulun keikan jälkeen, mikäli tarvetta moiseen edes ilmenee.

Olen saanut seuraa. Huono omatunto kulkee vierelläni jo nyt ja mikäli olen mistään mitään ymmärtänyt, se tulee seuraamaan vähintään seuraavat kaksikymmentä vuotta. Teen parhaani ja sen on riitettävä.

Tämän päivän olen ravannut vessassa vähän väliä, sillä olo on ollut niin polttelevan menkkainen ja jotain tuntuu valuvan ulos. Toistaiseksi ei silti punaista. Googlasin ja havaitsin, että se on alkuraskaudessa ihan normaalia, joten huoli helpotti hieman. Epäilemättä siitä huolimatta ravaan loppuillan tilannetta tarkistamassa.

Tänään halusin kirjoitella siitä, miten suhtaudun plussaan. Tätä hetkeä on vuosia odotettu ja nyt kun se on käsillä, olen edelleen ulkopuolinen. Koen identiteetikseni edelleen vahvasti lapsettomuuden, en tunne kuuluvani muiden odottajien joukkoon puhumattakaan siitä, että pystyisin samaistumaan jo perheellisiin naisiin. Lapsettomuuden kuilu on edelleen vahvasti olemassa, mutta nyt sama kuilu on myös takanani. En kuulu enää minnekään.

Pitkän aikaa olen kuunnellut muiden ihmisten kertomuksia lapsistaan, raskauksistaan, synnytyksistään. Välillä on sattunut, välillä ärsyttänyt, välillä olen ollut välinpitämätön, välillä kuunnellut mielenkiinnolla. Suojellakseni itseäni olen kehittänyt tietynlaisen ajatustavan perhe-elämästä. Ehkä hieman koomisen, ehkä hieman negatiivisen, mitä vain, että kestäisin. Nyt tämä malli pitäisi murtaa, mutta se ei käy hetkessä.

Olen kertonut IRL muutamalle ihmiselle siitä, että hoitojen lopputulos näyttää tällä hetkellä hyvältä. Kertominen on ollut vaikeaa, mutta suoraan kysyttäessä en voi valehdella enkä osaa kiertää asiaa. Olen kertonut hyvin varovasti ja varsin asiallisesti tilanteestamme. Hehkuttamatta. Helpointa kertominen on ollut toiselle hoidoista plussanneelle ja siinä tilanteessa hehkutuskin on tullut luontevasti.

Sain myös jonkin verran raskausaiheista luettavaa. Siihenkään tekstiin en osaa samaistua. Eräässä vihkosessa neuvottiin leikkaamaan hiukset lyhyeksi, jotta ne olisivat helppohoitoisemmat. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. En leikkaa.

Lapsettomuuskokemuksessa on se hyöty, että tiedän, että toisen ihmisen raskausuutisten kuuleminen voi herättää ristiriitaisia tunteita. Näin ollen on helppo ymmärtää, jos uutisiini ei suhtauduta niin innostuneesti, kuin ehkä voisi odottaa. Me olemme innostuneita ja onnellisia, kenenkään muun ei tarvitse olla, jos ei siihen pysty tai halua. Tämä riittää meille. Enemmän kuin riittää.

Haluan kokea nämä hetket omalla tavallani. Haluan hössöttää jos hössötyttää. Vetäytyä, jos siltä tuntuu. Hehkuttaa tai olla hehkuttamatta. Puhua lapsista. Olla puhumatta. Jos haluan ostaa nutun viikolla 4+3, sen ostan. Jos uskallan ajatella hankintoja vasta utopistiselta tuntuvan raskauden puolivälin jälkeen, sitten hankin ne vasta sitten. Haluan tilaa olla oma itseni, edelleen.

Otsikko kertookin kaiken, mitään oireita ei ole. Ainoa 'oire', jonka kuvittelen havainnoineeni alkuviikosta oli kaupan vihannestiskillä, kun huomasin sienien tuoksuvan muiden tuoksujen lävitse. Menkkaista oloa oli viime viikolla, mutta nyt se on loppunut. Heti siirron jälkeen parina päivänä särki rintoja, mutta uskon sen menevän lugejen piikkiin.

Maanantaina pitäisi soittaa klinikalle ja ilmoittaa tulos. Ensimmäinen ultra tehdään ilmeisesti Oulussa, viikolla 6-8.

4+1